Finnish
(Beginning paragraph 51 from the end of Chapter 5)
JUHANI. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska ajoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin ihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin! Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja, tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja rasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist...--no vie sinun pirkele itseäskin!--tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt...--no sinun seitsemän seppää!--nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne! aattelin minä, poika-nalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota teerenpeliä.
TUOMAS. Herrat ovat narreja.
TIMO. Ja lapsekkaita kuin piimänaamaiset kakarat. Niinpä syövätkin, ryysyt rinnoilla, ja eivätpä--koira vieköön!--osaa lusikkaansakaan nuolla, koska pöydästä nousevat; sen olen nähnyt omilla silmilläni suureksi ihmeekseni.
SIMEONI. Mutta peijata ja nylkeä talonpoikaa, siihen kyllä ovat miehiä.
|
Polish
Juhani: Ach, braciszku, gadałbyś nieco inaczej, gdybyś rozejrzał się już trochę po świecie, gdybyś był kiedy choćby w Turku. Ja byłem tam raz, kiedym pędził na rzeź woły z Miertola. Widziałem tyle wspaniałości i przepychu, że aż mi się w głowie kręciło. Wielki Boże! Ileż tam ruchu i życia! Tu turkocze jedna kareta, tam druga. A w każdej siedzi taka wąsata małpa i panny jak laleczki rozwiewają wokoło zapach drogich olejków i wonnych maści. I gdzie spojrzysz – można pęknąć ze śmiechu – kroczy dumnie jakaś mamzela czy panna cała w świecidłach i błyskotkach. A spójrz tylko na jej szyję! Białą jak słodkie mleczko, ale policzki czerwone. A oczy jej płoną jak dwa stosy ogniste w jasnym blasku słońca, gdy zobaczy, że zbliża się do niej kawaler w kapeluszu i błyszczącym czarnym fraku z jaskółczym ogonem. A ten – niech mnie licho porwie, jeśli kłamię! – zerka ku niej przez czworogranne szkiełko, co siedzi mu w lewym oku. I teraz – cha, cha! – kłaniają się sobie grzecznie. Panna sznuruje malinowe usta i ćwierka jak jaskółka na dachu w słoneczny dzień, a elegant kręci przed nią rączką i ogonem, wymachuje kapeluszem i trzaska obcasami, aż iskry sypią się z bruku! To był dopiero widok, chłopcy! Ach, cóż za pocieszne ptactwo – myślałem sobie, kiedym siedział na rogu ulicy ze świeżymi skórami wołowymi na ramieniu, i pękałem ze śmiechu przyglądając się temu tokowaniu!
Tuomas: No tak, panowie to przecież błazny.
Timo: A dziecinni jak mali chłopcy. Jedzą z podbródkiem na piersiach i – dalibóg – nie umieją nawet oblizać porządnie łyżki, kiedy wstają od stołu. Widziałem to na własne oczy i nie mogłem wprost wyjść ze zdumienia.
Simeoni: Ale nas, chłopów, oszukiwać i skubać to oni umieją. |
|
