Finnish
TAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava köntti. Niin; ja sitten me ryypättiin. —Sitten pu'imme nutut päällemme taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan päämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla äänellä: »sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!» ja kohahtaen raukeni heistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä mennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa. Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen vastasi: »mänihän siitä itse ukko Hiisi».--Kului taasen tunti, kului kaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta kuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon läntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus pienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä? kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: »hoastaahan kuusiston toatto tyttönsä kanssa».--Mutta meni vihdoin yö ja koitti kerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri metsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi takajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki niinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin äijä-paran töppösen.
|
Estonian
T a e l a-M a t t i. Oli see ju tore venivorst pauna pistmiseks; lihav mühakas. Nii; ja siis võtsime napsid. - Siis tõmbasime tohikuivad rõivad jälle selga ja heitsime mõnusalt magama lõõtsuva tule lõõma. Kuid vähe seal und sai magada, kui nõianooli lendles nagu tuliusse ühtelugu risti-rästi õhus üle meie pööritava pea. Tihti küll Heiskanen hüppas üles, kisendades kõva häälega: “Kustu, nõianool, kustu, nõianool!” ja kohisedes mõnigi neist kustus, mõni metsa, mõni halli sohu; kuid veel enamad kihutasid edasi oma siledal teel, hoolimata tema hüüetest. Kord kuuldus, et põhjast lõunasse lõikas ääretu vihane ja vinge kohin, järele tuli veel kaua peent vilinat. Mis pagan seal lendas? küsisin mina Heiskanenilt, kes mõne aja pärast mulle urisedes vastas: “Läks seal vana Sarvpea ise.” - Kulus jälle tund kulus teinegi, ja tuld sähvis sume, udune õhk. Kuid idast soo rannalt kostis äkki hääl nagu sammaldunud kuuskede kohatamine, ja vastas nüüd soo läänerannalt peagi jälle teine hääl, kuid nii peenike nagu kahatus väikeses kaasikus. Mis kohatus too seal ja mis kahatus see siin? küsin mina jälle, ja vastas viimaks Heiskanen urisedes: “Räägib seal kuusiku taat oma tütrega.” - Kuid kulus lõpuks öö ja koitis kord hommik ja hakati jälle edasi sammuma. Vaat nägime siis just metsa ääres hallivatimeest, maailma-suurt hunti, aga ta kadus kui hernesõkal tuulispeas. Paistis lõpuks ainult kurapoolne tagajalg; mina sirutasin püssi ja lasksin käpakese pooleks, pooleks nagu krõmpsluu, kuid päästis ta oma naha ometi. Pooleks aga lasksin hallsaba tassukese. (109) T a e l a-M a t t i. Oli ju too elukas pauna pistmiseks õige priske; üsna rammus tükk. Nii; ja siis me tegime tropid. - Siis tõmbasime rõivad uuesti selga, need olid kuivad kui püssirohi, ja heitsime seal hüpleva lõkkeleegi soojuses toredasti magama. Aga vähe me saime seal und näha, sest lakkamata lendas nõianooli kui tuliseid siugusid risti ja rästi õhus meie pööritavate peale kohal. Küll kargas Heiskanen sageli üles ja hüüdis valju häälega: “Kustu, nõianool, kustu nõianool!” ja sihisedes kustus nii mõnigi neist küll metsa, küll halli sohu; aga suurem jagu pühkis tema hõigetest hoolimata edasi mööda oma siledat õhuteed. Ühekorra kostis paganama vali vuhin, mis lõikas põhjast lõunasse, ja pärast seda kuuldus veel kaua aega peenikest vilinat. Mis pärgel see nüüd üle vilksatas, küsisin mina Heiskaneni käest, kes viivu pärast mulle mörinal vastas: “Sealt läks nüüd vana Hiisi ise mööda.” - Kulus jälle tund, kulus kaks, ja läbi leebe, uduse õhu sähvatas tuld. Aga ida poolt sooservalt kuuldus äkiselt hääl nagu sammaldunud kuuskede kohin, ja soo lääneservalt vastas seepeale varsti jälle teine hääl, aga nõrgem - nagu väheldase kaasiku kahin. Mis kohin too seal ja mis kahin see siin? küsisin mina jälle ja Heiskanen vastas viimaks mörinal: “Kuusiku toat räägib oma tüdrikuga.” - Aga lõpuks sai öö mööda ja koitis hommik, ja sealt hakkasime siis jälle edasi tampima. Vat kus nüüd just metsaserval nägime hällivatimeest, sihukest paganama suuri hunti, kuid see pages kiiruga nagu hernesard tuulispea käes. Viimaks oli teisest veel ainult vasem tagajalg näha, mina panin püssi palge ja lasin tal käpa pooleks, pooleks nagu riisika, aga ometi oskas ta oma naha päästa. Pooleks lasksin vaese ätikese käpa. (174-75) |
|
Questions: In Finnish Matti and Heiskanen speak in two different dialects; is that reflected in the translation? Do they speak different dialects in this translation? If so, how natural do they sound? If not, how well do you think that works here? (Version 1926) How rhythmic is the sound or tone of Matti’s story? Does it in any way feel like poetry in motion? Does Matti strike you as a gifted storyteller? What are the most and least “gifted” storytelling moments in the passage? (Version 1926) Does this passage sound like any existing novel you know in the target language, or like a certain author, or like a period novelistic style that you recognize? If so, what or whom? Does that feeling of familiarity make you like the passage more, or less, or have no effect on your response? (Version 1926) If you had time, would you want to read this entire translation? Why or why not? (Does it make you say “wow!”? Are you astonished at its brilliance?) (Version 1926) Does this translated passage make you think that Aleksis Kivi might be a great writer of World Literature, or not? Why or why not? (Version 1926)
Questions: In Finnish Matti and Heiskanen speak in two different dialects; is that reflected in the translation? Do they speak different dialects in this translation? If so, how natural do they sound? If not, how well do you think that works here? (Version 2005) How rhythmic is the sound or tone of Matti’s story? Does it in any way feel like poetry in motion? Does Matti strike you as a gifted storyteller? What are the most and least “gifted” storytelling moments in the passage? (Version 2005) Does this passage sound like any existing novel you know in the target language, or like a certain author, or like a period novelistic style that you recognize? If so, what or whom? Does that feeling of familiarity make you like the passage more, or less, or have no effect on your response? (Version 2005) If you had time, would you want to read this entire translation? Why or why not? (Does it make you say “wow!”? Are you astonished at its brilliance?) (Version 2005) Does this translated passage make you think that Aleksis Kivi might be a great writer of World Literature, or not? Why or why not? (Version 2005)
|
